maanantai 27. syyskuuta 2010

Se oli sit siinä

No niin! Nyt on itkut itketty ja heipat sanottu. Ehkä kuitenkin aamulla pitää vielä äitille pari kyyneltä vierittää, mut se on sitten siinä. On kyllä niin friikki olo, kun odottaa vaan, et päästäis jo lähtemään ja nyt kun se aika on käsillä, ikävä on ihan kauhee. Se on tää välivaihestressi, eiks niin? Aamulla on herätys kuudelta ja kentälle treffit on sovittu klo 8.00. Voi että, nyt on sitten se aika ku Helsinki-Vantaa hiljenee... Hasta la pasta, vai Hasta la tapas :)

perjantai 24. syyskuuta 2010

4 päivää jäljellä

No niin aloitetaanpä siitä mihin viimeksi jäätiin, eli huokaisin helpotuksesta. Se ei jäänyt siihen. Tiistaina soitetiin terkkarista, että Sannin kädessä ONKIN murtuma. Röntgenlääkäri oli sen tarkistanut ja nyt olisi lähdettävä Lastenklinikalle kipsattavaksi. Siinähän meni sitten koko pakka taas uusiksi. Oltiin nimittäin aamulla saatu Hannun auto lainaan, että haetaan Hanna Naikkarilta siinä kahden kieppeillä ja suunnataan yhtä matkaa Lohjalle, tai oikeestaan Saukkolaan.

Eihän siinä muu auttanut, kun koukata Lastenklinikan kautta ja TAAS odottaa, nyt kaksi tuntia 10 minuutin kipsausta! Jatkohoito on nyt semmoinen, että maanantaiaamuna menemme taas Lastenklinikalle röntgeniin ja arvioimaan tilanne uudelleen. Jatketaanko kipsillä ja saamme cd:lle poltetut röntgenkuvat Espanjaan jatkohoitoa varten vai selvitäänkö jollakin kevyemmällä versiolla. Murtuma on kuulemma hieno :) ja sen takia se aiheutti pohdintaa, mikä hoitomuoto sille olisi paras. Ja ennusteet sille on hyvät, koska se on niin hienosti murtunut. On se hyvä, että osaa murtaa kätensäkin hienosti, GO SANNI! Ai niin ja kipsin värihän on tietysti punainen. Niin ja periaatteessa sen ei pitäisi vaikuttaa millään tavalla reumaan, mutta sekin on vielä mahdollista, että sekin tähän syssyyn vielä iskee. Se jääköön vielä nähtäväksi.

Kun vihdoin sitten päästiin autoon, takapenkki nukahti oitis, joten matka Saukkolaan sujui rauhallisesti. Samaa ei voi sanoa Sannin, Laurin, Vilin ja Topin jälleennäkemisestä!!! Huh sitä äänen määrää :D Mutta ihana ruoka oli meitä siellä odottamassa, nam. Kiitokset emännälle!

Vihdoinkin Lohjalla! Suunniteltu 3 yön riemuloma typistyikin yhteen. Kun vihdoin jälkikasvu saatiin Nukkumatin matkaan, me Hannan kanssa päästiin saunaan ja toteutettiin viimeinkin se kauan suunniteltu oikein pitkän kaavan mukainen jalkahoito. On se kumma, kun aina pitää tapahtua tai olla jokin syy, että noi suunnitelmat toteuttaa. Ah, miten ihana tunne jaloissa oli, kun olivat oikein vettyneet (vaikka jalkaraspille olisikin ollut töitä), kuorittu ja rasvatut. Miksi en hoida itseäni, kysyn vaan??

Ja kun sitten koitti se lähdön hetki! Itkuthan siitä pyrskähti... Snif! Haikeilla mielin istuin autoon ja ajomatka alkoi... ja se kesti ja kesti ja kesti... Kehä 1llä oli Kannelmäen kohdalla sattunut rekan ja kahden henkilöauton onnettomuus ja se vaikutti Turuntielle asti. Matka Lohjalta Kannelmäkeen kesti 1,5tuntia. Onneksi jälleen kerran takapenkki vietti aikaa Nukkumatin seurassa.

Torstai oli täman viikon odotetuin päivä Sannilla ja Laurilla. Käytiin nimittäin Pähkiksessä Sonjan ja Leon luona. Mulla meinas jo itku päästä kun Sonja huutaa pihalta SANNIII ja Lauri huutaa takas LEOOOO! Ja seuraavaks mä purin huuleni verille, kun Sonja antoi Sannille sydänriipuksen josta Sanni aina muistaa parhaan kaverinsa. Ja Lauri sai pääkallo-vihon joka oli tärkeempi kuin 10e seteli. Seteli lens lattialle, ku vihko tuli paketista esiin. Päivä oli ihanan tavallinen, ihan niinkuin ennenkin. Pojat jäi odottelemaan siksi aikaa kun me Sannin kanssa käytiin neuvolassa. Tyttö oli reipas, vastuuntuntoinen ja hyvin kasvanut. Ja sitten taas ne hyvästit! Essi työnsi meijät ovesta ulos, et sai pidettyä itsensä hymyissä suin... multa se ei onnistunut. Essi mä tiiän... ;)

Torstai-ilta kuluikin sitten ompeluhommissa. Äiti sai uudet sohvatyynyn päälliset. Nyt nekin voi alottaa remontoinnin, kun me ei olla viikonloppuisin maleksimassa nurkissa. Jännityksellä jään odottelemaan, mitä muutoksia on tapahtunu, kun me joskus sitten palataan.

Ja lisää jäähyväisiä! Tänään perjantaina vietettiin vikat puistolounaat Pepin, Hillan ja Vilhon kanssa. Mahtava sää ja ihanat leikit, hyvä ruoka ja jätskit jälkkäriksi, nam. Ja kaikki siihen asti hyvin, kunnes aika sanoo HEIPPA! Peppi, mä en vieläkään pystyny lukemaan niitä kuvatekstejä!

Se ois sitten viikonloppu jäljellä ja tiistaina lähtö! Kuinkahan monet heipat me vielä kestetään... Kait tää viimenen viikko on kasvattanut meitä Espanjan manana-meininkiin. Odotetaan, jonotetaan, heipataan, eletään hetkessä. Sehän oli se tavoite, carpe diem ...vai miten se kirjotetaan ;)

maanantai 20. syyskuuta 2010

Vika viikko alkoi

Maanantai aamu alkoi mukavasti. Suunnattiin Kannemäestä bussilla Pähkikseen neuvolaan ja kaikki meni suht sukkelaan siihen asti kunnes näytettiin Sannin kättä lääkäri-tädille. Sanni oli perjantaina pomppinut sängyltä patjalle ja kyynerpäänsä päälle. Kyynerpää alkoi sitten turpoomaan siinä illan kuluessa ja arvottiin, että mennäänkö vai eikö lääkäriin. Ei menty, ja käsikin jo rupes viikonlopun aikana vetristyy, kunnes tänä aamuna siihen oli muodostunut mustelma. Sen takia mä sitä lääkärille näytin. No röntgeniin tuli lähete! Pahin pelko oli se, että siellä on nivelen sisäinen murtuma, joka joudutaan leikkaamaan... Tuskahiki rupes kihoomaan kainaloihin ja otsalle! Soitetin yksityiselle lääkäriasemalle ja siellä ei tietenkään ollut röntgeniä, joten suuntasimme matkamme kohti kunnalista terveyskeskusta... Ja siitä se riemu sitten alkoikin! Ota vuoronumero, mene seuraavalle luukulle, ota vuoronumero, istu odottamaan, otetaan kuvat, mene hoitajalle, odota hoitajaa, käy kahvilla ja pillimehulla, odota lääkäriä, odota toista lääkäriä kommentoimaan, odota hoitajaa, hoitaja etsii kolmioliinaa... Tähän kaikkeen kului aikaa monta hampaan kiristystä, useita litroja hikeä, yhdet kakkapesut, Aku Ankan luku ja muuta sellaista. Ah ja viimein päästiin pois! Vaikkakin käynti oli ns turha, koska onneksi kädessä ei ollut mitään huolestuttavaa ja paranee levolla ja kylmävoiteella sekä kipulääkkeillä, NIIN tuli hyvä muistutus miksi meidän lapsilla on lapsivakuutukset!

Vielä ehtii siis sattua ja tapahtua... Hannaa lainatakseni "Kivoja rentouttavia suomi päiviä", juu niitä oikeesti rentouttavia päiviä kiitos. Ne kyllä taitaa muuttua rentouttaviksi Espanja-päiviksi, kun mietiskelen listaa, mitä kaikkea pitää vielä muistaa ja sumplia ketä kaikkia ehtii näkemään! Juupa juu, kyllä tässä se päälimmäinen tunne on jo: että lähettäis jo!

Ai niin, pakko kirjottaa Laurin suusta juttu: Mummilla meni Laurin kanssa herneet nenään, kun ukko ei korvaansa letkauta mihinkään kehotukseen saatika kieltoon. Mummi kysyi Laurilta, että onko siellä päässä mitään? Johon Lauri viksuna kaverina tokas: On, luuta! Mummi: No onko mitään muuta? Lauri: On siellä lihaksia! - Että sellanen perus Päällikkömies meillä  :D

torstai 16. syyskuuta 2010

Vähiin käy ennen ku loppuu

Se olis sitten huomenna viimenen työpäivä. Kolme viikkoa hujahti ihan tosta noin vaan. Kyllä se on vaan tunnustettava, että vaikka kuinka vannoin 5 vuotta sitten etten takas päiväkotiin mene töihin, ni kyllä se mun paikka siellä on. Työskentely vanhan opiskelukaverin Anun kanssa oli niin kivaa ja kun vielä muun henkilökunnan kanssa hommat luisti, ku rasvattu, ei voi edes sanoin kuvata sitä fiilistä, kuinka mukavaa oli mennä töihin. WAU! Kiitos vaan kaikille Satumetsän porukoille.

Lähtö lähenee. Pete lähtee kahden yön päästä ja eikä meillä muillakaan lähdön hetkeen ole enää montaakaan päivää. Tunteet kiitää vuoristoradan lailla ylhäältä alas ja parin silmukan kautta tunneliin... Nyt rupee jännittämään ihan oikeesti. On aivan mahtavaa lähteä. Mä olen ihan kypsä tähän ikean-kassi-elämään, siihen etten mä tiedä missä kaikki tavarat on tai missä me milloinkin ollaan yötä. Odotan sitä, että saan laittaa vaatteet kaappiin ja tavarat paikoilleen. Ja että meillä kaikilla on omat sängyt. Odotan tän välivaiheen loppua ja uuden ajan alkua :)

Samaan aikaan pelottaa ihan kauheesti samat asiat: uuden aloittaminen, tavaroiden purkaminen ja asioiden järjestäminen. Sit mä jo etukäteen suren ikävää niitä kaikkia ihania ihmisiä kohtaan, jotka jäävät meitä "kateellisina" odottamaan.  Itku pääsi, kun luin niitä ihania valokuvamuistoja, jotka annoitte Sannin ja Laurin synttäreillä. Nyt alkaa tää "nähdään viimesen kerran" -tapaamiset. Silmät kostuu jo nyt ja kyynel vierähtää, kun mietin tässä kenen kaikkien kanssa ollaan jo ens viikoksi sovittu treffit! Ensimmäinen viikko Espanjassa menee sit silmäturvotuksia lasketellessa. Onneks Riia lähtee lentokoneeseen tukihenkilöks, et saa sitten opastaa sokeen oikeeseen koneeseen :D

Kai mun on pakko vielä selventää kaikille tän blogin nimi. Se synty kauheen pakkausurakan keskellä, kun lajiteltiin vaatteita mitkä lähtee mukaan ja mitkä jää. Mitään ahdistavaa ja liian pientähän sinne ei kannata pakata mukaan, mutta kun niitä vaatteita tuntu mun kaappi olevan pullollaan, minkäs teet! Pete siinä sitten rupes haastamaan mua, että otetaan tästä reissusta samalla sellanen suurin pudottaja skaba. Otin haasteen vastaan! Ja siinä pähkäiltyä, että mikä se on espanjaksi, sanat vaan putkahti ulos: MUTCHOS FATCHOS, siinä se! Ja kaikki saa tietysti lähtee haasteeseen mukaan. Itseironia ei kuitenkaan riittänyt siihen ennen -kuvaan, joka tietysti pitäis olla se kaikkein kauhen mahdollinen, mut mä en haluu. Mut kyl mä jonkun kuvan tänne laitan.

Se siitä. Tänään jäljellä 12.